Torstai on toivoa täynnä

Olan suhteen ainakin on toivo noussut tänään ihan kohisten.Tänään oli vihdoin ensimmäinen etappi olkapään paranemisprosessissa, eli lääkärin ykköskontrolli. Sain tikit pois ja katsottiin onko kaikki ok. Kuuden viikon päästä toinen kontrolli ja viikon päästä alkaa siis fysio.

Koko keikka antoi uskoa paranemisprosessin ihan roppakaupalla, vaikka pari tylsempääkin juttua toki tuli ilmi. Ensin tylsät jutut:

• jos en pysty olemaan varma, että en nosta kättä pään yläpuolelle, joudun pitämään öisin kantosidettä kutos-viikkoon asti
• takakyykky on kielletty piiitkään
• rustojuttujen vuoksi on edelleen edettävä rauhallisesti

 Sitten jees jutut:

• viikon päästä ei kantosidettä päivisin
• olka näytti tosi hyvältä ja liikeradat oikein mainiot
• 11.3 pääsen töihin, pomon kanssa sovittiin malttialoituksesta, eka viikko 4h, sitten 6, mulla on tunteja sisässä, joten ei tarvinnut alkaa säätämään mitään järjestelyjä edes
• viikon päästä saa alkaa vesijuoksemaan (en tiedä, kuuluuko tää tähän jees-juttuihin) ja tekeen potkuja kädet kyljissä 
• myös pyörän tankoon trainerilla voi viikon päästä jo vähän nojailla (varovasti toki) maltti silti mukaan, eli ei spindeä
• askelkyykkyä painot kädessä (pienet) voi varovasti alkaa tekemään jo viikon päästä
• etukyykkyä kuuden viikon kohdalla
• potkuja kädet edessä kuuden viikon kohdalla
• JUOSTA vähän kahdeksan viikon päästä
• uintia voi aloitella 12 viikon kohdilla
• 18 viikkoa tarkoitti sitä, että silloin saa olla jo täysi rähinä päällä!

Eikös  kuulostakin paljon kivemmalta kuin 18 viikon päästä minkään aloittaminen?

"Treenit" jatkuu, tällä viikolla kävelyä 5,75 h (kapuan joka toinen päivä Malminkartanon täyttömäelle, tänään kävin huipulla 4 kertaa), pari tuntia trainerilla minimivastuksella ja tunti salia. Ainakin luulis tulevan riittävästi todella matalan tehon treeniä.

Loppuun vielä kuva parvekkeen tappojääpuikosta, joka käytiin onneksi pudottamassa maanantaina pois, ettei tarvi enää pelätä sen niskaan tippumista.

PS. Mulla alkoi pari tuntia sitten aivan jäätävä pyöräkuume...

Eka viikko lusittu

No niin, aika on kulunut, vähän. Viikko ja yksi päivä takana, aika monta edessä. Viikko on ollut melkoista opettelua. Ekat päivät kuluivat kivun kestämiseen (lääkeavusteisesti) ja pukemisen harjoitteluun. Koittakaapa laittaa pipo päähän yhdellä kädellä tai ponnari kiinni. Jälkimmäinen ei onnistu mitenkään, ensimmäinen sujuu jo hyvin, tosin kesti hetken, että tajusin ottaa hampaat mukaan prosessiin... Tortillan syönti ei onnistu ja suihkussa käynti vie aikaa ja hermoja, kun shampoon annostelu on vaikeaa. Sunnuntai-iltana sai ottaa tikkejä suojaavat laput pois, ja haavat saa kyllä kastella, joskaan uimassa tai saunassa ei saa käydä. Joo, olisinkin tässä menossa just tekeen 5 kilsan uintitreenin...

Olkapää sunnuntaina. 

Olkapäätä ei vielä saa oikeastaan kuntouttaa. Päivän aikana pitää laittaa käsi nyrkkiin ja avata mahdollisimman usein. Lisäksi kättä roikutetaan etukumarassa puolen minuutin ajan muutama kerta päivässä ja samoin kättä ojennetaan ja koukistetan kyynärpäästä (käsi visusti vartalon vieressä) muutama kerta päivässä ~20 kertaa. Yöt ovat vaikeita. Olkapää ei ole kipeä, mutta kantositeen vuoksi hauis puutuu vähintään kerran yössä niin pahasti, että kipu on tosi paha, samoin ranne puutuu ja on jäykistynyt :(

Päivän aikana pitää liikkua, käytännössä tämä tarkoittaa kävelyä. Meillä oli tosin fyssarin kanssa keskustelu siitä, onko kahden tunnin kävelylenkki lyhyt. Olen kävellyt päivässä ~tunnin, joko matolla tai ulkona. Lisäksi olen tehnyt salilla prässiä yms. laitteita missä olka ei heilu. Ei kovin kivaa, koska mä oon vapaiden painojen nainen. Lisäksi oon ajanut trainerilla ihan minimitehoilla pari kertaa vartin. On ajettava pystyssä ja olka ei saisi pahemmin heilua, siksi tuo varovaisuus. Lisäksi kehotan kokeilemaan traineriajelua, kun kantoside hiostaa tuossa edessä ja kainalo on "kiinni". Mä en hikoile kauheesti edes traineriajeluissa, mutta tuossa "treenissä" mäkin hikoilen kuin sika.

Miten tästä eteenpäin: Viikon päästä lääkärikontrolli, kahden viikon päästä alkaa fyssari ja saan kai tämän kidutuskantositeen pois. Maanantaina tuli leikkauskertomus, joka pisti itkemään. Sielä luki, että normaali treenaus sallitaan 18 viikkoa leikkauksesta. Tuo rustonkasvatus vaatii aikaa paljon enemmän kuin ennen leikkausta uskalsin pelätä. Toivon, että normaali treenaus tarkoittaa sitä, että silloin saa uida (joo, kiva pikku 8kk uintitauko), eikä sitä, että silloin vasta pääsee pyöräilemään ja juoksemaankin.

PS. Ylihuomenna mun piti kisata 100km:n luistelun SM-mitaleista, no enpä  kisaa.

Olkapääleikkaus tehty!

Se on sitten tehty. Keskiviikkona menin vielä aamulla töiin, koska en todellakaan halunnut odotella kotona paniikissa, sitä paitsi näin ehdin vielä hyvin dokumentoida aikaansaannokseni töissä, että muut voivat sitten jatkaa siitä, mihin pääsin. Puolenpäivän aikaan paniikki alkoi olla melkoinen kun lähdin kohti Kamppia, nukutus pelotti aikalailla. Jos olisin tiennyt, että laitetaan hengitysputki, olisin ollut varmaan ihan rikki ja itkusilmässä, kun nytkin fiilis oli mitä surkein.

Ilmottautumisen jälkeen ihkut sairaalavaatteet päälle ja pian sainkin jo tabuja, joista yksi vähän poisti paniikkiakin. Lääkäri moikkasi n. 15s ja merkkasi oikean käden, mutta itsehän olin jo varautunut tähän, että varmasti oikea käsi leikellään (erityisesti, kun jossain paperissa luki, että vasen käsi).

Just in case...

Lähtö leikkaussaliin tuli aika pian. Sinne sai kävellä itse ja sitten paniikki tuli taas. No, kaikki meni nopeasti, multa kysyttiin, mitä unia aion nähdä ja vastasin tietysti, että näen unia juoksemisesta. Sitten kaikki pimeni.

Sitten heräsin. Heräämössä. Olin aika sekaisin. Kurkkuun sattui pirusti (kun oli ollut se hengitysputki). Ensimmäisiä kysymyksiäni oli: "Saanko syödä tänään karkkia?" Mahtavaa Kipa! Asiat tärkeysjärjestykseen! Siinä sitten vietettiin aikaa. Kello oli 15.45. Pikkuhiljaa mut nostettiin istumaan, mutta se huippasi pahasti ja mentiin takaisin makuulle. Kipulääkettä annettiin ja se myös vaikutti. Pahoinvointilääkettäkin sain. Ja juomista ja syömistäkin, aamulla olin syönyt ennen klo 8, sen jälkeen ei saanut enää edes juoda. Sitten alettiin pikkuhiljaa odotella lääkäriä, joka leikkasi vielä muita. Kello oli jo kahdeksan ja sanottin, että lääkäri tulee ihan pian. Joo-o, pian on suhteellinen käsite. Viimeisessä leikkauksessa oli tullut jotain yllätyksiä ja menikin vähän pidempään. No, tässä välissä olin jo vaihtanut vaatteet ja voinut tosi pahoin (se niistä leivistä). Kurjinta oli siis kurkkukipu ja pahoinvointi, ei leikelty olkapää.

Vihdoin sitten lääkäri tuli, selitti  mitä oli tehty ja mitä löytyi. Ensinnäkin, repeämä korjattiin ankkurilla. Yleensä tarvitaan kuulemma 2, mulle riitti yks, kun se saatiin jotenkin hyvin kiinni tms. Toisekseen, lääkäri oli oikein etsimällä etsinyt jotain uimarin olkapäähän (rasitusvammaan) viittaavaa, mutta pienintäkään merkkiä siitä ei löytänyt. Tämä oli itselle tosi iso helpotus! En ole siis itse rasittanut olkaa liikaa tai tehnyt muutenkaan mitään väärin. Kolmanneksi ne huonot uutiset. Luusta oli irronnut palanen ja tästä kohtaa tietysti sitten oli rustokin risana. Siihen yritetään nyt saada  arpirusto kasvamaan. Luuta jotenkin rei'itettiin tms. Pitää kysellä kontrollissa 28.2 lisää. Tämä juttu voi pitkittää paranemisprosessia aika lailla. v-mäisintä tässä on se, että tuo on siis jo ollut näkyvissä vuosi sitten otetussa röntgenissä (kaatumisen jälkeen otetussa). Silloin oli vaan todettu, että vanha luunpala on sielä. Miten hitossa ne on päätellyt, että se on vanha luunpala? Jos mä meen lääkäriin ja valitan olkapäätä ja oon kaatunut, niin miten ne voi todeta, jonkun löydöksen olevan vanha? Se olkapää olis voitu korjata jo silloin! Ärsyttää! Aion todellakin antaa palautetta tästä.

No. Keskiviikkona olin kotona puoli 11. Takaisin tähän päivään. Elämä on melko hankalaa yksikätisenä. Olkaa särkee ja vasurilla kaiken tekeminen on hidasta ja raskasta (sorry siis typot). Kantositeen saa ottaa muutaman kerran päivässä pois, ja käden suoristaa vartalon viereen. Näin myös pitää tehdä. Siteen kanssa on myös nukuttava. Se on hankalaa. Kyynärpäästä alaspäin käsi puutui viime yönä tosi pahasti, tuntui kuin joku olisi nakuttanut kiukkusuonta. Positiivisesti pitää kuitenkin jaksaa ajatella, koko ajan se hetki lähenee kun saan taas juosta, uida ,pyöräillä, nukkua ilman kantosidettä, ripustaa pyykkiä, mennä töihin, pukea rintsikat nopeammin kuin viidessä minuutissa ja nukkua mahallani.

Toivottehan kaikki mulle  kunnollista arpirustoa?

Ennen.

Jälkeen. Punainen on vain sairaalan pesuaineen väriä, ei mitään vakavaa. Ennen leikkausta pestään aina tuollaisella värillisellä, että tietävät, mistä on pesty. Tässä on meneillään kantosidetauko.

Muutos

Ensi keskiviikkona tämä blogi muuttuu olkapääleikkauksesta toipumis/kuntoutumis/kärsimis blogiksi määrittelemättömäksi ajaksi. Tässä välissä olen

1. saanut kieltävän päätöksen vakuutusyhtiöstä, koska kustannusarvio oli liian korkea 
2. soittanut n->Inf puhelua 
3. käynyt toisella lääkärillä/lääkäriasemalla 
4. saanut uuden maksusitoumuspyynnön 
5. soittanut n->Inf puhelua 
6. saanut myöntävän päätöksen maksusitoumukselle 
7. varannut vihdoin leikkausajan 
8. aloittanut jännittämisen 
9. ollut helpottunut kun säätö ainakin hetkeksi on ohi

Teetä ja sympatiaa

Jos joku ei vielä arvannut, niin fiilikset viime postauksessa olivat synkkääkin synkemmät. Päälle painava flunssa ei varsinaisesti kauheasti myöskään nostanut tunnelmaa. Jos olisin tiennyt, mitä on tulossa, olisin ollut varmaan aivan rikki. Olin sitten nimittäin aivan tosi kipeä perjantain (ja lauantainkin). Perjantaina kuumetta oli parhaimmillaan 38,8, ja olin niin raato, etten jaksanut mennä edes lämmittämään itselleni mikrossa ruokaa. Syömättömyys ei varsinaisesti auttanut asiaa, ja olin vielä enemmän raato. Lauantaina meno vähän parani, enää 38 astetta ja eilen oli enää vähän lämpöä (tosin mulla on niin kamalat muistot tästä "vähän lämpöä" jutusta, että se ei kyllä oikeasti ole "enää"). No, tänään olen koodannut etänä, jotten tartuttaisi flunssan rippeilläni muita työpaikalla (onneksi on hienot online-kokoukset keksitty, mutta eihän nekään oikein toimineet, joten vähän hataraksi jäi), ja vaikka en olekaan pistänyt nokkaani ulos moneen päivään, on olo nyt jo vähän pirteämpi, kun on päässyt edes aivoja rasittamaan. Ehkä tää tästä.  Tosin  soitto vakuutusyhtiöön nosti raivon pintaan. Joku ei joko osaa lähettää tai vastaanottaa faksia, se alkaa olemaan aika selvää, sen verran oli säätöä jo magneettikuvien kanssa ja niinpä vain säädön määrä ei näytä ainakaan vähenevän nyt, nimittäin maksusitoumuspyyntöä ei kuulemma löydy!! No, enpä ole tässä odotellutkaan taas turhaan kuin puolitoista viikkoa ja sitten alan pyytämään, että voisiko sen pyynnön faksata uudestaan jne.jne. Kaiken turhan säädön  vuoksi tässä on mennyt jo vajaa kuukausi vain odotellessa kun MRI:n maksusitoumustakin odotin melkoisen kauan kaiken säädön ja huonon palvelun vuoksi. Ja tähän kuukauteen ei tietysti kuulu se aika, mikä kesti, että kukaan lääkäri suostui edes niitä kuvia nyt otattamaan, kun se olkapää on vaan vähän ylirasittunut. No, nyt TIEDÄN, että pyyntö on sisässä ja sielä on myös pyyntö soittaa mulle heti kun asia selviää. Toivottavasti selviää huomenna, ei jaksaisi säätää tätä nyt ihan oikeasti enää lisää. .

Vaikka ihan jo fyysinen olon parantuminenkin on piristänyt, niin mieltä on parantanut vielä todella paljon enemmän suuri kunnianosoitus, eli pääsen yhden pienenpienen tytön kummiksi. Eilisiltainen soitto teki musta niin iloisen, ettei ole tosikaan. Mullahan on jo yksi kummi(tus) lapsi, täällä blogissakin joskus mainittu maailman paras "Tuleva olympiavoittaja" ja nyt saan toisenkin valmennettavan (no oikeasti kyllä aion keskittyä enemmän lapsien kanssa kirjojen lukemiseen, autoilla leikkimiseen ja prinsessaksi pukeutumiseen mutta jos ne haluavat lähteä kanssani pituushyppäämään urheilukentälle, niin enpä estele ;). Aivan mahtavaa! Kummilapset on ihan parhaita. Mulla on niin parhaita ystäviä, että ihan oikeasti ei ole tosikaan. Ainahan ne mut pelastaa, tavalla tai toisella tai vaikka kummilapsella :)

Sitäpaitsi, tänään posti kantoi kotiin Tulevan Olympiavoittajan tee- ja sympatiapostin, joka alla kuvattuna. Mun olkapää paranee jo nyt ihan silmissä etukäteen näillä dropeilla.

Tänään join Tsempit, huomenna ehkä asioin taas vakuutusyhtiön kanssa jolloin "Kyllä minä tiedän"- asennetta tarvitaan ja keskiviikkona sitten kai vain olen ihana :)